Silti antaisin Stagenkin olla oman ilmiönään. En usko sen rapauttavan teatteria, vaikka pinnalla oltaisiinkin. Kaikki sateenkaaren värit käyttöön.

Niin ne virheet , kuopat ja rypytkin vaikuttavat kiinnostavimmilta.

Teatterin on juuri siinä rikkaudessa, jota oli myös tässä postauksessa.

On kaksi tilannetta, jossa toisilleen vieraat ihmiset kohtaavat, todella kohtaavat, iho väreillen ja silti turvassa, tietoisina mahdollisuudesta tulla ymmärretyksi = rakastetuksi: teatterissa ja kirjan äärellä. Ja kumpaakaan ei pidetä vuorovaikutuksena sanan yleisimmässä merkityksessä. Ja pah! sanoo täti.

Molempiin kohtaamisiin tarvitaan avoin mieli ja euroon tuijottamaton tendenssi. Kun katsojasta/ lukijasta tuntuu, että “tuo tietää täsmälleen, mitä koen” sen sijaan, että “minä tiedän täsmälleen, mitä tuo kokee” – silloin yhteisestä tilasta on tullut niin avoin, että toimijan ja toiminnan seuraajan välillä ei ole mitään. Kun “minä tiedän” katoaa, katsoja/ lukija on yhtä kirjoittajan/ näyttelijän kanssa. Hän kokee olevansa rakkauden kohteena. Mitä suurempaa kukaan koskaan voisi kokea? Kirjallisuuden maailmassa tämä yhteys on mahdollista myös elävien ja kuolleiden kesken.

Virtuositeetti, suosio, menestys ja maine eivät käsitteinäkään kuulu tuohon kokemaan.

Sana, teksti, teatteri. Teatteri on (uskoakseni aina) tekstiä, tulee se ulos kehosta miten tahansa, vaikka sitten tanssina tai tuskanhuutona. Näethän Munckin Huudossa tekstin, näethän? Jopa loistava mongerkielinen, rytmiin rakennettu Gekko oli kirjoitettu. Ja mikä on kirjoitettu, on tekstiä, mikä on sanottu, on tekstiä, mikä on ajateltu, on tekstiä; kaikesta näkemästämme me muodostamme aivoihimme tekstiä. Koska me janoamme sanaa, me tarvitsemme rakkautta.

(Olen pahoillani, et varmaankaan pikkupoikaisena kuopiolaisena ehtinyt näkemään Gekkoa. Quussa meni. Minä kahdesti siellä tankkasin.)

Mitä pitikään sanoa? Pysy hyvä mies valitsemallasi tiellä! Missä me muuten enää tankkaamme, tädit ja kaltaisensa?

Aivan..Hienosti ilmaistu..Kiitos.