Next to Normal -musikaali Helsingin Kaupunginteatterissa. Kuva © Charlotte Estman–Wennström

Otetaan joku suomenkielinen lause, repliikki. Esimerkiksi: Tässä talossa olen elänyt elämäni onnellisimmat vuodet. Harjoittelen painotuksia. TÄSSÄ talossa olen elänyt elämäni… Tässä TALOSSA olen elänyt… Tässä talossa OLEN elänyt… ja niin edespäin. Maistelen sanoja, etsin ja löydän pikkuhiljaa sen, joka tuntuu kaikkein tutuimmalta. Tiedän, mitä haen, olenhan jo tutustunut henkilöön, jota tulen esittämään. Kyseessä on tavallinen ulkoa opettelemisen hetki näyttelijän elämässä. Tai oikeastaan, ei ihan.

Olen on jo kerran aikaisemmin opetellut saman tarinan, repliikin painotukset, piilotekstit ja tarkoituksen. Mihin se vastaa ja miksi ylipäätään sen sanon. Olen näytellyt saman roolin ruotsiksi ja nyt se pitäisi näytellä suomeksi. Ei ole ensimmäinen kerta, eikä varmaan viimeinen.

Aikaa on yleensä viisi viikkoa, kun alkuperäistä näytelmää harjoitellaan 8-10 viikkoa. Näyttelijä lukee tekstiä kotona, sitten kokoonnutaan sekoilemaan asemiin näyttämölle ja yritetään ujuttaa uutta kieltä puhuvat roolihenkilöt vanhoihin nahkoihin. Joskus kaikki näyttelijät ovat samoja, joskus joku vaihtuu. Tällä hetkellä teen näytelmää, jossa ainoastaan minä olen näytellyt saman roolin myös ruotsiksi.

Kieli määrittelee meitä enemmän kuin luulisikaan. Voisi ajatella, että kun on keksinyt ja kehitellyt hahmon ruotsiksi, riittää että opettelee repliikit ja tekee samat jutut. Niin ei kuitenkaan ole.

Minulla tosin on eniten kokemusta siitä, että ensin näyttelen ruotsiksi ja sitten suomeksi. Luulisi, ettei silläkään ole väliä, kummalla kielellä näyttelee ensin. Mutta ruotsin sanajärjestys on erilainen kuin suomen, joten asioiden esittely ja kehittely tapahtuu eri paikoissa kuin suomeksi.

Yleensä suomen kieleen siirryttäessä myös näytelmän kesto pitenee. Vaikka suomen kielen lauserakenteet ja sanat ovat pidempiä, esityksen tempo ei saa kärsiä. Tahtilaji saattaa olla muusikkotermein 6/8 ruotsiksi, kun se suomeksi on 4/4.

Tunnemuisti on erilainen kielestä riippuen. Kielikuvat ovat osa tunnerekisteriä. Sillä on suuri merkitys, mitä niistä käytämme etsiessämme oikeita sävyjä tulkita tekstiä. Esimerkkinä voin sanoa, että hiukset kuin tuleentunut vilja on ehkä kaunein tuntemani kielikuva pienen tytön tukasta. En pysty sanomaan sitä ruotsiksi, koska en tiedä, mikä on tuleentunut. En myöskään halua tietää, koska kuva on kaunis juuri suomeksi.

Huumori on erittäin tarkka laji. Sen paikka, sijoittuminen tekstissä on kaikkein vaikeinta, oli kieli kumpi tahansa. Kun huumori suomen kielessä on sanajärjestyksessä, se saattaa ruotsiksi olla katseessa, joka tulee repliikin jälkeisessä hiljaisuudessa. Tai sitten päälause on hauska, kun taas sivulause toimii paremmin toisella kielellä.

Myös roolin ulkoasu saattaa muuttua täysin kieltä vaihtaessa. Yhtäkkiä sitä vaan ymmärtää, että henkilö on kotoisin eri ympäristöstä kuin sama hahmo toisella kielellä. Nimikin saattaa olla eri. Klassikkoteksteissä ei koskaan vaihdeta nimiä, Ofelia on sama kaikilla kielillä, mutta nykykomedioissa nimet vaihtuvat usein kielen myötä. Ja nimihän antaa aina jonkun mielikuvan henkilöstä. Onhan Martti aivan eri asia kuin esimerkiksi Esko-Pauli. Ainakin minun mielestäni.

Olen ollut kaksikielinen niin kauan kuin muistan, enkä pysty erittelemään, millä kielellä ajattelen enemmän. Luulen, että ajattelen sillä kielellä, joka ikään kuin ”sattuu olemaan päällä”. Lapsena opin olemaan hiljaa ruotsiksi suomenkielisessä seurassa ja päinvastoin. Minulla ei ollut aavistustakaan, miten paljon iloa siitä minulle vielä olisi.

Sitä paitsi kehittelin itselleni myös vahvuuksia eri kielillä. Ruotsiksi teen paljon sellaista mistä äitini olisi ylpeä, suomeksi olen kehitellyt enemmän niitä asioita, joita kunnon kotikasvatukseni esti minua tekemästä. Se oli aika näppärää ja on vieläkin. Se antaa ikään kuin mahdollisuuden laajentaa omaa persoonallisuuttaan. Kiroilen suomeksi, mutta teen myös veroilmoituksen suomeksi. Ruotsiksi hoidan lapsia ja eläimiä sekä pesen ja siivoan. Teen muistiinpanot usein ruotsiksi.

Suomen kieli on hyvin konkreettista, se on helposti käsitettävää. Suomen kielen päällystakki ja ruotsin täckjacka ovat sama asia, mutta ne näyttävät minun päässäni aivan eri asioilta. Päällystakki menee kaikkien muiden vaatteiden päälle, viimeisenä. Täckjacka ikään kuin peittää alleen vaatteita, mutta se ei kerro, mitä kaikkea se peittää. Täckjackan päälle voi vielä laittaa jotain. Jos tämä ei ihan avaudu kaikille selvästi, se kertoo siitä, mistä kielen kääntämisestä roolia tehdessä juuri on kysymys. Kieliasu vaikuttaa henkilön käytökseen ja ulkonäköön, kertoo henkilön arvomaailmasta ja avaa sitä katsojalle näyttelijän avulla.

Rakastan tunnetta, kun saan tehdä roolin uudestaan, parannetun version henkilöstä toisella kielellä. Joskus siitä todella tulee parempi, joskus se vaan ei lähde lentoon samalla tavalla. Se johtuu erittäin paljon myös vastanäyttelijöistä.  Joskus kieltä vaihtaessa juttu avautuu ja sen ymmärtää syvemmin, vaikka on näytellyt sen ihan ymmärrettävästi ja hyvin kymmeniä kertoja toisella kielellä.

Jonna Järnefelt

näyttelijä

Ilkka Heiskanen näytelmässä Matkalla Porkkalaan. Kuvaaja Charlotte Estman-Wennström.

Valmistin ensimmäisen monologini Teakissa 1985. Sain ukaasin: joko opinnot ajan tasalle tai oma esitys. Valitsin jälkimmäisen. Ensi-ilta oli Kino Helsingissä: ILKKA HEISKANEN ESITTÄÄ! Kerroin siihenastisista naissuhteistani. Jukka Kajava kirjoitti Helsingin Sanomissa: Ei pojalla paljon päätä pakota. Ei pakottanut, ei. Eikä pakota vieläkään.

Vapaa ja ra(u)haton sielu

Muuan teatteriin ja näyttelijöihin varsin hullaantunut toimittaja sanoi minulle kerran että, sinulla täytyy olla jokin sisäinen tunne, jokin sisäinen palo, joka saa sinut tekemään tätä työtä. Juu, kyllä nälkä, vastasin ja ahdistus maksamattomista laskuista.

Sovittu ensi-ilta on paras muusa

Jos töitä ei ole, niitä pitää järjestää. Itse asiassa nautin paineesta. Pidän siitä, että ei ole töitä. Se on luova olotila. On pakko keksiä jotain. Seuraa unettomia öitä, kirjoitelmia ja kyhäelmiä, epätoivoa ja ponnistelua. Iloa ja työtä. Itsetuntoa ja hilloa. Vapaata ja vastuullista elämää.

 Sain kolme vuotta sitten luettavakseni Leninki-monologin. Matti-Juhani Karilan kerrassaan oivallisen tarinan yksinäisestä Usko Haverisesta. Tein siitä esityksen. Tänään lähes sadan esityksen kokemuksella voin todeta, että lystiä on ollut – ja yksinäistä. Suomi on tullut tutuksi – ja auto. Parhaimmillaan tai pahimmillaan 60.000 km vuodessa keikkamatkoja.

Matka avarttaaa

Keikkailu avartaa ja tapaa uusia ihmisiä, vaikka ei aina niin haluaisikaan.Olin pari vuotta sitten Itä-Suomessa, pienessä kaupungissa esittämässä monologia opettajien koulutuspäivillä. Yleensä keikkapaikoilla on joku tekniikasta vastaava henkilö ja niin oletin olevan silloinkin. Menin sovitusti paikalliseen lukioon, hyvissä ajoin ennen esitystä.

Ovet lukossa, eikä ketään lähimaillakaan. Puolen tunnin päästä koulun pihalle kaartoi “punanen nissani” ja kuljettajan paikalta vääntäytyi ulos savolaisen sitkaasti koulun talonmies. Hiukset miehekkäästi sivujakauksella. Olemuksessa oli jotain hyvin suvereenia ja kintereillään leijaili vahva Mennen.

Juttu alkoi heti.

-Kato, siehä oot hyvis ajoi tullu paikal. Eihä täs mittää, mennää sissää.

Mies piti ystävällisesti ovea auki, kun roudasin kamat sisään.

Yleensä tunti riittää hyvin esityksen pystyttämiseen. Samalla tulee käytyä läpi esityksen yksityiskohdat tekniikan kanssa, kerrata tekstiä, rauhoittua ja keskittyä.

Nyt keskittymistä säesti talonmiehen katkeamaton puhe.

-Kato vaa. Kylhä sie näppäräst panet rojun pystyy, eihä siin mittää. Samaha se on näis miunki hommis, et, ethä sie voi jättää hommii tekemäti. Meilki tänne kouluu vaihettii kaik kellot ja kaik saatana, tiät sie saman tietokoneen takana, ni ku yks jätättää minuutinki, ni saat perkele olla joka kellon viisarii erikseen siirtämäs.

Mies istui eturivissä. Koulun juhlasali miehen takana näytti jotenkin epookilta. Talonmies piti kumpaakin käsivarttaan suorassa viereisten tuolien selkänojilla.

-Mites Nikke, mites hää jaksaa?

-Anteeks, kuka Nikke?

-No tää Nikke Lingnelli.

-En tiedä, en sillä lailla tunne, miten niin?

-No häähä oli aikoinaa siin kelkkaonnettomuues..

-Kelkkaonnettomuues?

-Nii,lonkka paskaks.

-Ai joo, niin se oli Satu…

-Mitä sekö ei olekkaa totta. Sitä mie muijalle sanoin et, kylhä ne julkkikset kaikkesa tekköö, jotta pääsee seitsemän päivää lehtee.

-Ei, ei kun se oli Satu Silvo, jolta se lonkka meni. Nikeltä meni kai pää.

-Jaa,no oli hää mite hyvänsä, ni eihä siinä mittää. Mut kuule. Mikäs siun nimi taas olikaa..?

-Ilkka Heis..

-Niijust. Mika! Katos mie olen itse asias mökiltä tulossa. Ja ku sie nyt tiiät, mistä sie pääset ulos, niin ethä sie tykkää kyttyrää, jos mie painelen tästä mökil takasi.

-Mites.Kuka hoitaa tekniikan?

-????

-Siis valot ja äänen.

-Ai nii, miehä meinasin unohtaa. Mie toin siulle mökiltä radion, siinähä on ceeteesoitin kanssa. Mie näytän siulle, mistä tulee valot päälle, nii, meillähä alkaa olemaa shou niinkö sanotaa pulkas. Kuule Mika, tuot sitte tulomatkalla radion miulle mökille. Sehä ei tee siul ku 60 kilometrin kiekan. Se on siinä siun matkan varrella.

Vastausta odottamatta mies häipyi ja minä jäin inhaloimaan Mennenin savolaista mysteeriä.

Hoidin Valot ja äänet itse. Tuli hiki ja hyvä esitys. Savolaiset opet tykkäs.

Teatteri

Suomi on täynnä hienoja teattereita ja tekijöitä. Olen vieraillut monessa. Vastaanotto on ollut aina mitä lämpimin ja ammattitaito suurenmoisin. Rakastan tätä ammattia. Rakastan teatteria. Se on minulle kaikki. Rakastan kollegoitani. Olkaamme iloisia ja ylpeitä ammatistamme.

Ja hyvät ystävät, arvoisat lukijani, päätän kirjoitukseni sanoihin, joilla usein avaan esitykseni:

ARVOISA YLEISÖ. OLEN KÄRSINYT TAITEENI VUOKSI. NYT ON TEIDÄN VUORONNE!

Ilkka Heiskanen

näyttelijä

Minä ja Leonard. Kuvaaja Johannes Wilenius.

Makasin sohvalla keuhkoputkentulehduksessa kuumetta jonkin verran.  Sairastaminen ei ole koskaan erityisen miellyttävää, mutta nyt tuntui tarpeelliselta lepuuttaa ajatuksia kiihkeärytmisen kevään jälkeen.  Teatteri on intohimolaji ja välillä on vaikeaa nollata pääkoppa. Nyt tuijotin televisiosta mitäänsanomatonta ainakin kerran näkemääni Zorron Legendaa ja silmäluomet alkoivat painua väkisin kiinni.

Ennen kuin vaivun uneen mieli liikuskelee vielä naamioituneen miekkamiehen kannoilla. Sitten uniharson läpi tunkee ajatus siitä, että toimisiko Zorro Suomenlinnan kesäteatterissa. Ei. Ei toimi sanoo mieli ja yrittää karistaa ajatusta pois unen tieltä. Mutta liian myöhään. Ajatus on pidemmällä. Se hakee jo näkökulmaa nykypäivään, sillä taistelihan Zorro tavallisten kansalaisten asialla valtiovaltaa vastaan 1800-luvin Kaliforniassa.  Ei. Nuku nyt vaan. Ei siihen saa mitään kulmaa rauhoittelee mieli. Kaliforniakin on nykyään melko vapaa paikka, joten eipä tarvitse Zorron enää ratsullaan köpötellä ja ilkeitä kenraaleita vastaan kiukutella.

Suljen television ja kääriydyn vilttiin sohvalle ja annan unen vihdoin tulla. Viimeisenä ironisena ajatuksena käy mielessä, että Zorron hahmossa on paljon samaa kuin Batmanissa. Molemmat on siviilissä varakkaita herrasmiehiä, joilla on toinen, salattu henkilöllisyys. Hylkään ajatuksen Batmanista Suomenlinnan kesäteatterissa monestakin syystä ja nukahdan. Hetken päästä säpsähdän hereille. Mielessä on kirkas idea takavuosien tarinasta, joka sopii Suomenlinnaan täydellisesti. Pääosissa tummaan nahka-asuun pukeutuva  väärinymmärretty nuori sankari, joka opettelee käyttämään sydäntään..

Uni on tipotiessään ja googletan raivoisasti tietoa, en Batmanista vaan yllättäen Tim Burtonin saksikäsi Edwardista, joka nimittäin tehdään Suomenlinnaan, jos ei tänä kesänä niin sitten jo seuraavana. Kuume ei menoa haittaa ja antibioottien tuoma väsymyskin on vain hidaste.  Paljastuu, että siitä on tehty näyttämöversio jossain päin maailmaa. Hienoa. Luen lyhennelmän tarinasta ja tajuan että teatterissa  jutusta saa leivottua vertauskuvia viljelevän taideteoksen, joka käsittelee ajankohtaisia teemoja draaman ja fantasia kautta. Hahmottelen mielessäni julistetta ja olen entistä vakuuttuneempi. Suomenlinna on ennakkoon loppuunmyyty ennen ensi-iltaa.

Kuume nousee samaa tahtia innostuksen kanssa. Ei jumalauta. Ei tätä voi tehdä Suokkiin. Tää tarvii savua ja valoja. Minä ohjaan, mutta kuka näyttelee pääosan. Kuka on Suomen Johnny Depp. No, kyllä se löytyy, unelmarooli joka tapauksessa. Depphän ei siinä roolissa paljon puhu, et se vaatii näyttelijältä vahvan läsnäolon. Ei perkele! Niin tietenkin! Se ei puhu, mutta se laulaa! Se on… MUSIKAALI! Totta kai Saksikäsi Edward  puhkeaa lopussa laulamaan!  Tää pitää tehdä kaupunginteatteriin, siellä on hyvät puitteet ja tää vaatii erikoistehosteita ja siinä jääveistoskohtauksessa pitää sataa lunta. Kaupunginteatterissa sen voi toteuttaa. Soitan Kari Rentolalle kaupunginteatteriin, mutta puhelin on varattu.

Totta kai tää vaatii ison bändin. Tähän sävelletään oma musiikki. Tai voidaanhan siihen käyttää alkuperäistä leffamusiikkia, jos siihen saa oikeudet. Oikeudet?? Oikeudet kannattaa muutenkin heti varmistaa. Päätän soittaa heti Näytelmäkulmaan. Kuumetta on jo paljon ja puhun puhelimessa hetkittäin sekavia. Näytelmäkulmasta luvataan selvittää tekijänoikeusasia. Odotan soittoa kuumeisesti ja samalla leikkaan maitopurkeista alustavaa lavastusmallia pyörivästä näyttämöstä, joka rakentuu linnasta ja värikkäästä lähiöstä. Puutarhasaksista ja rautalangasta viritän Edwardille saksikättä, jota voi sormien avulla liikutella. Puvustuksen linjat leikkelen lapsille pieneksi jääneistä vaatteista ja sovitan niitä uninallelle.

Herään keskeltä olohuoneen mattoa vilunväristyksien saattelemana, kun Näytelmäkulmasta soitetaan. Uni ja todellisuus ovat sekoittuneet oudolla tavalla. Näytelmäkulmasta tulee kuitenkin viileä viesti. Näyttämöoikeuksia ei missään tapauksessa saa. Mittaan kuumeen. 39,6. Otan antibiootin ja käperryn sohvalle viltin alle. Teatteri on intohimolaji, ehdin ajatella kunnes uni tulee.

Juha Kukkonen

näyttelijä, ohjaaja

Ryhmäteatteri

Olin kirjoittanut muutamia näytelmiä pääkaupunkiseudun ammattiteattereihin. Kokemukseni teatterista olivat siis lähinnä sitä, että istuin töölöläisessä komerossa ja tuijotin näyttöpäätteen hajoamassa olevaa ruutua. Kerran pari vuodessa menin tekstini ensi-iltaan ja sain taputuksia olkapäille, kritiikit lehtiin ja sitten palasin takaisin samaan töölöläiseen komeroon.

Mielikuvat teatterin johtamisesta olivat jotain harmaapäisen itseensäkyllästyneen ukon ja jonkin vaikean, mystisen asian välimaastosta.

Minulla ei ollut mitään käsitystä kyseisestä ammatista, paitsi, että ennen maakuntaan lähtöä kyselin parilta entiseltä teatterinjohtajalta kokemuksia heidän jo menneestä pestistään.

Sain vastauksia, joissa työtä kuvattiin koiran viraksi ja teatterinjohtajaa henkilöksi, josta ollaan innoissaan silloin kun hän aloittaa pestinsä ja silloin kun hän lopettaa sen.

Nyt olen johtanut Kokkolan kaupunginteatteria kahden vuoden ajan serkkuni Jarkko Lahden kanssa. Mitä tuosta ajasta ja tästä pestistä on jäänyt minulle käteen?

On jäänyt kuva hienosta suomalaisesta teatteriverkosta ja upeasta oman teatterin henkilökunnasta, joka puskee töitä härän lailla.

On syntynyt kuva palveluammatista, joka on talon henkilökuntaa ja koko alueen ihmisiä varten, kuva virkamiehen ja taiteellisen työn tekemisestä vuoronperään ja joskus päällekäin.

Olen miettinyt teatterin ohjelmistoa uudestaan ja uudestaan, lähettänyt miljoona sähköpostiviestiä, vastaillut mitä ihmeellisimpiin pyytöihin ja kysymyksiin.

Olen istunut mitä erilaisimmissa kulttuuritapahtumissa ja ottanut osaa paikalliseen yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Olen kirjoittanut, ohjannut ja sovittanut tekstejä, katsonut lukuisia esityksiä ennen ensi-iltaa, kommentoinut niitä, tavannut kollegoja, joskus harvoin purkanut ja kasannut teatteriesityksen lavasteita, miettinyt teatterin merkitystä, repinyt hiuksiani TES-kiemuroiden edessä, sovitellut ja rakentanut, istunut johtokunnan ja johtoryhmän palavereissa ja pitänyt yhteyksiä paikallisiin toimijoihin.

Olen siis tehnyt teatteria aamusta myöhäiseen iltaan.

Sitä maakunnissa pääsee tekemään.

Pääsee kantamaan vastuuta, tarkkailemaan suomalaista teatterikenttää ja osallistumaan alan tulevaisuusmietintöihin.

Onko se ollut jotenkin kamalaa? Onko minulla ollut olo, että olen joka suuntaan uliseva koira keskellä jotain mystistä ja hirveää työtä, josta ei ole muuta ulospääsyä kuin irtisanoutuminen?

Ei ole.

Välillä on ollut vaikeampaa, uudenlaisia haasteita ja pään vaivaa. Silti on säilynyt vahva tunne siitä, että omalla työllä on merkitystä.

Eikä pelkästään minulle itselle.

Päinvastoin.

On syntynyt usko siitä, että teatterinjohtajan työ on vastuullista ja aika usein sisältöjen kautta merkityksiä luovaa työtä.

Se tuntuu arvokkaalta.

Vielä vuosi jäljellä nykyistä sopimusta, mikäpäs siinä…

Ari-Pekka Lahti

näytelmäkirjailija, Kokkolan Kaupunginteatterin johtaja

Kuva Jouni Harala

Free lancerina olen keikkaillut pääasiassa isoissa teattereissa, esimerkiksi Helsingissä, Tampereella, Turussa ja Lahdessa.

Viime kevään sain hienon mahdollisuuden näytellä pienellä paikkakunnalla, Teatteri Imatran Nine-musikaalissa. Ainoa kokemukseni pienehköstä teatterista on Seinäjoelta ennen teatterikoulua. Olin pääosassa näytelmässä Katupeilin takana.

Tuo nuoruuden elämys vertautuu hienolla tavalla kokemuksiini Imatralla, toisella puolella Suomea. Molemmissa oli tavallaan sama kattaus. Oli vierailevia ammattilaisia, teatterin omia näyttelijöitä ja kokeneita harrastajia. Mielenkiintoista Imatralla oli se, että ikäjakautuma oli iso ja harrastajien ammattitausta hyvinkin erilainen.

Näyttelijän perustyö ja lähestymistapa ovat teatterista riippumatta jokseenkin samankaltaisia.

Yksi erikoispiirre, johon tuskin enää koskaan pääsen, oli se, että näytelmässä oli 16 naista ja yksi mies. Se toi mukanaan innon ja haasteen, mutta myös erilaisia etukäteisodotuksia. Ennakkoluulot olivat alussa pinnalla: ”ennen pitkään olette kiinni toistenne tukassa” tai ”ainakin ryhmä klikkiytyy”.

Kaikki ennakkoluulot osoittautuivat vääriksi. Koko prosessi alkoi siitä, että meillä oli harjoitusten alussa riittävästi aikaa kertoa siitä, mistä kukin tulee, omasta koulutustaustaan ja vähän haaveistaankin.

Loppujen lopuksi meistä tuli hieno ensemble, jossa kukin oli omalla osa-alueellaan taitava, joko sosiaalisissa suhteissa tai ammatillisesti. Se oli aivan käsin kosketeltavaa myös siksi, että Imatralta ei esityksen jälkeen pääse yöksi Helsinkiin. Siksi vapaa-ajan viettokin työnteon ohessa oli ainutlaatuista.

Toisen vierailijan, Satu Silvon kanssa pääsimme naisnäyttelijöiden koteihin, muun muassa saunailtojen, keskustelujen ja hyvän ruuan parissa. Sen lisäksi pääsimme illanvietoissa tutustumaan paikkakunnalla toimiviin naisyhteisöihin. Esimerkiksi Imatran Inkerit, Ruokolahden Eukot ja – tää on minusta ihanaa -  Rieskaemännät tulivat tutuiksi.

Vierailun kautta Helsinki-keskeinen ajattelu sai kyllä hyvällä tavalla kyytiä. Oli hienoa havaita, miten aktiivisia, miten verkostoituneita, miten hyvällä ja aidolla tavalla ihmisten välinen yhteys toimii. Se on todellista yhteisyyttä, mitä Helsingissä juhlapuheissa kaivataan.

Vaikka olenkin taipuvainen idealisoimaan asioita, niin Imatralla ja koko seudulla arkipäivän kohtaaminen on välittävämpää ja keveämpää. Samalla tavalla toisen auttaminen on luontevaa.  Esimerkiksi, jos joku tarvitsi jotakin apua tai konetta, niin yleensä vastaus oli, että ”kyllä mie voin auttaa” tai että ”miun miehellä on sellainen laite, mie voin tuoda sen seuraaviin harjoituksiin”.

Ihmisillä on välitön helppous toimia, jota ihailin sivusta. Imatralla löysin kauan sitten kadotetun intohimoni, neulomisen. Aloin neuloa sukkia lapsenlapselleni. Sain hyvät kantapääohjeet ja kädestä pitäen ihmiset neuvoivat toisiaan.

Lisäksi eri ammateista tulleet naiset vaihtoivat mielipiteitä naisena olemisesta. Jokainen pystyi antamaan oman erikoispanoksensa keskusteluun ja yhteiseloon. Ja kakkureseptit vaihtoivat omistajaa.

Imatralla havaitsin myös aidon kylämeiningin. Esimerkiksi eräs 85-vuotias rouva toi meille leipomaansa leipää ja munavoita. Siellä on tällainen karjalainen tapa, että tullaan ihmistä kohti. Itse koin sen hyvin tärkeäksi, koska olen juuriltani karjalaista perua. Lisäksi sain kuulla ihanaa murretta.

Koko Imatran aikanani en kokenut, että tässä vain käydään esityksissä. Meistä tuli ensemble ja tuntui, että me olemme yhtä. Kun esitykset loppuivat, kaikilla oli sellainen tunne, että olemme tehneet yhdessä pitkän ja avartavan matkan sekä teatterin tekemisen ja ihmisenä olemisen joskus vaikeassa taidossa.

Sinikka Sokka

näyttelijä, laulaja

Johannes Holopainen. Kuva: Kai Bäckström

Kevät tulee ja lenkkipolut sulavat. Pian TeaK:n aula täyttyy jännityksellä ja sähköllä. Pääsykokeet. Tilan halki kävellessä tukka nousee pystyyn. Omankin vatsan pohjaa vääntää silkasta myötätunnosta. Näyttelijäntyön koulutusohjelmaan pyrkijöitä on vuosittain reilusti päälle tuhat, joista 12 valitaan. Sisäänpääsyprosentti on siis n. 1% – hakijamäärään verrattuna pienin kaikista Suomen yliopistoista. Onneksi todennäköisyyslaskenta ei kuulu ennakkotehtäviin. Hain itse kolmesti ja olin jokaisella kerralla viimeisessä vaiheessa. ”Kolmas kerta toden sanoo.” Niinpä, pääsykokeet ovatkin enemmän mystiikkaa kuin matematiikkaa. Kuitenkin, tiettyjä totuuksia voi olla olemassa.

Kolmen hakukerran aikana opin, että jos tekee ennakkotehtävät hyvin ja lopunkin rennon rohkeasti, on jo hyvät saumat. Mutta miten olla rento, kun sisäänpääsyä toivoo eniten maailmassa?

Onnistumiseen pyrkiminen voi tukkia oman ilmaisun. Pitääkö unohtaa halu päästä kouluun? Ehkä huomio onkin siirrettävä siihen, miten ajattelee, eikä mitä ajattelee? Toiminta vapauttaa mielen onnistumisen tavoittelusta, näkemään konkreettisia asioita. Lähin asia on oma pari – kanssanäyttelijä. Arvioinnin voi jättää raadille, siksi he ovat siellä.

Pimeä studio, siellä pöytä, jonka takana kylmiä kasvoja ja pöydän edessä spottivalo, johon astellaan ja näytetään osaaminen. Tämän kaltaiset mielikuvat minulla oli pääsykokeista. Todellisuus oli päinvastainen: luokka oli valoisa ja raadin väki vastaanottavaa. Hehän toivovat hakijoilta onnistumista.

Pitää siis tehdä täysillä, muttei väkisin ettei tekemiseltä katoa suunta. On pidettävä pallo hallussa, eikä vain rynnittävä täysillä päin. Koulu pitää hurmata, ja vonkaajalla on huonot saumat päästä sisään. Lopultahan koulu valitsee itse opiskelijansa.

Eikä kukaan pääse kouluun yksin. Jos varmistelee omia mahdollisuuksiaan yrittämällä näytellä hyvin, näyttää siltä, että yrittää näytellä hyvin. Sen sijaan, kuuntelemalla paria ja reagoimalla häneen, näyttääkin kiinnostavampia puolia myös itsestään. Kiinnostavia ihmisiä siellä etsitään.

Ja aina tulee uusi kevät, uudet tuhat ihmistä ja uudet haut! Olisi hienoa päästä ensimmäisellä yrittämällä sisään, ajattelin ennen. Nyt tiedän, ettei sillä ole merkitystä milloin pääsee. Elämää on myös pääsykokeiden ulkopuolella. Ja teatteria voi tehdä ilman tutkintoakin.

Ennen kouluun pääsyä kuvittelin, että koulussa minusta tulee. Koulu on opettanut, että olen jo. Ei koulu tee kenestäkään kokonaista, vaan me itse teemme itsestämme itsemme itsellemme.

Johannes Holopainen

Näyttelijäntyön koulutusohjelma

kolmas vuosikurssi

TeaK

Kuva © Terho Aalto

Pakkasta ja lunta. Pää on ollut ihan jäässä talven pakkasissa. Kun on pistänyt naamansa ulos, on pää mennyt umpijäähän. Aiheuttanut aggressiivisuuteen saakka kylmää henkistä olotilaa.

Nyt lämpenee. Aurinko käyttää voimaansa ja tehokkaasti. Lumet sulaa. Ja mikä on reaktio? Pitää alkaa tehdä remonttia vanhassa rintamamiestalossa ja erityisesti mökillä.

Pesänrakennusvietti valtaa mielen, sielun ja kädet. Pitää kaivaa vasara ja maalipurkit esiin ja aloittaa. Kivaa. Tsirpit metelöi heti aamusta ja pakottaa liikkeelle. Kaamos on ohi ja luvassa toimintaa.

Kumma juttu tuo rakentaminen. Olen ollut kiinni nyt kymmenen vuotta erilaisten rakennusprojektien; piirustusten, suunnitelmien, budjettien jne. koukussa.

Varsinaisten rakennustyömaiden sisällä, pölyä ja pauketta ja maalin tuoksua.

Ensin Eurooppa neljää, sitten Rauman kaupunginteatteria ja Hämeenlinnan teatteri, välissä muutama uusi kesäteatteri.Luulisi, että olisi tullut rakentamisesta mitta täyteen. Mitä vielä. Saman tien kun aurinko näyttäytyy niin kotona alkaa pauke. Taidan olla sairastunut kroonisesti rakentamiseen  (ja salaa nautin siitä).

Niin ujous säilyy. Maaliskuun alussa teatteriin oli tutustumassa 30 ekonomia. Jännitti mennä puhumaan ja kertomaan teatterista.Ottivat siinä kuohulasilliset ennen näytöstä, ja minulle oli annettu tunti aikaa kertoa teatterista, rakennuksesta ja meidän työstä. Ujostutti mennä siihen heidän eteensä. Tunti meni, etten huomannutkaan, olivat aktiivisia kysymyksillään.

Tietysti piti puhua rahasta ja sen riittävyydestä, mutta eniten näytti kiinnostavan, miten voi johtaa taiteilijoita? Niin miten voi johtaa taiteilijoita verrattuna muihin työntekijöihin? Aiheellinen kysymys ekonomeilta. Hyvä!.

Tähän kysymykseen odottelen teiltä sellaisia yksinkertaisia vastauksia.

Tunti meni, enkä tuntenut ujouden tunnetta kertaakaan. Vasta tilaisuuden jälkeen kotiin ajassani kelasin, mitä oli tullut puhuttua. Hävetti, kun olin ollut niin avoin. Pitäisi pyrkiä vähän rajoittamaan, mitä suustaan päästää, ei ole trendikästä olla niin avoin kirja.

Tässä ajassa kun on avoin, niin joku voi sitten käyttää sanomaani aseena?

Vai voiko? Vai mitä minä pelkään? Häpeää? Etten pysty lunastamaan sanomaani?

En saa epäonnistua? Enkö?

Eikö kuitenkin tällä alalla juuri epäonnistumisen ja häpeän kautta voi myös oppia ja voittaa.

Toivottavasti.

Tämä ala antaa meille vapauden elää kokonaisvaltaista elämää.

Siltä tuntuu nyt. Kaiken arjen ja rakentamisvietinkin keskellä.

Ja kevät ja aurinko!

Heikki Paavilainen

Toimitusjohtaja, teatterinjohtaja, ohjaaja, käsikirjoittaja, rakennuttaja, rakentaja ja ujo

Hämeenlinna

Ursula Salo. Kuva© Maarit Kytöharju

Usein näyttelijöiltä kysytään  “Onks näytteleminen kivaa, mitä on kivoin näytellä?”

Jaa, ei helppo kysymys. Usein ennen ensi-iltaa tekisi mieli sanoa, ettei ole yhtään kivaa. “Tää ei valmistu ajoissa, musta ei ole tähän, miten tää tunnelma on päässy näin kireeks.” Sitten puf, aika loppui, kongi  käy,  ja tapahtuu ihme: näyttelijät-tarina-katsoja –yhteys synnyttää esityksen, jota on KIVA, parhaimmillaan ihana näytellä.

Mutta MITÄ on kivoin näytellä?

“Ei ainaista analyysia, vaan intuitio! Olkaa uteliaita, kokeilkaa rohkeasti”, kannustettiin Teatterikorkeakoulussa. Kivaa on, ettei näyttelijän työssä ole koskaan valmis. Kivoin on saada näytellä mahdollisimman monipuolisesti ja uutta oppien. Hypätä omien tuttujen mukavuusalueiden ulkopuolelle. Haastaa itseään, pitää aistit auki ja sydän lämpimänä. Olla varuillaan ettei manerisoidu, kyynisty eikä katkeroidu.

Taitolajeja ne on kaikki tyynni: draama, komedia, tragedia, tragikomedia, musikaali, farssi, lastennäytelmä – jokaisessa on  omat haasteensa ja kiinnostavuutensa. Lähtökohtana on aina näyttelijän valkoinen paperi, tyhjä näyttämö, jota työryhmä alkaa täyttämään.

Harjoitusprosessin aikana usein toisilleen tuntemattomat ihmiset tutustuvat. Kommunikoivat, räjähtelevät, rähjäävät, vetäytyvät. Oppivat luottamaan ja kuuntelemaan toisiaan. Kokevat onnistumisen, epäonnistumisen, riittämättömyyden, pelon ja häpeän tunteita. Kukin etsii ja hakee vimmatusti roolihenkilönsä ajatus-,toiminta- ja tunnemaailmaa.  Paniikki iskee aika ajoin, välillä päästään hurmoksella eteenpäin ja jo seuraavassa harjoituksessa ei sitten metriäkään. Hyvässä prosessissa hitsaudutaan pikku hiljaa yhteen, löydetään  yhteinen kieli, yhteinen maali, joukkue alkaa pelata yhteen. Hei tää on kivaa; laidat kiinni ja laukauksia!

Kivaa on, kun yleisö viimein tulee paikalle ja esitys alkaa löytää uomansa. Harva teatteriesitys on ensi-illassa valmis. Se on lähtöpysäkki usein pitkällekin matkalle. Siitä eteenpäin  jokainen esitys on ainutkertainen, parhaimmillaan yhteisöllinen tapahtuma katsojan ja näyttelijöiden välillä.

Erilaiset esitykset vetävät erilaisia yleisöjä. Lapsiyleisö on oma vaativa kohderyhmänsä. Sitä esiripun taakse kantautuvaa jännittynyttä kihinää, kohinaa, porinaa, poukkoilua ennen kuin esitys alkaa! Lapsiyleisön reaktiot ovat usein välittömämpiä, keskittymiskyky hauraampaa. Raajat  ja kehot alkavat pian vääntelehtiä jos tarina ei imaise mukaansa. Lapsi vaistoaa heti jos lavalla ei tehdä tosissaan. Mutta kun lapsi tempautuu mukaan esitykseen, kommentit ovat spontaaneja, hauskoja  ja niitä tulee yllättävissäkin tilanteissa.

Lavalle kuultua:

-“Kato, onks toi apina tuolla katon rajassa?”

 “Höh, tyhmä,  ei apinalla ole  lippistä ja tennareita.”

“ Höh itelles, sä kans mitään tajuu –  toi onkin kaupunkilaisapina.”

-“Sohvi määrää nyt! “ (laulun loppu)

“ Etkä varmasti meillä määrää!”

-“Miks toi Sohvi-täti on niin kiukkunen?”

“No ku se on niin yksinäinen.”

Onnistuessaan hyvä teatteriesitys voi antaa katsojalle oivalluksen, pohdintaa vaativaa pureskeltavaa tai pakohetken arjen puserruksesta. Lapselle elinikäisen muiston tai tunnejäljen.

Näin kävi minulle. Kolme iloista rosvoa oli  ensimmäinen jännittävä veret seisauttava teatterikokemukseni ala-asteen ujohkona ekaluokkalaisena ja taisinpa saada siitä elinikäisen teatteritartunnan.

-“Äiti, onks noi  tuolla näyttämöllä oikeita ihmisiä?”

“Ei kulta, ne on näyttelijöitä”.

Ei analyysiä, vaan intuitio:

Kyllä, näytteleminen on  KIVAA!

Ursula Salo,

näyttelijä

P.S. Kivaa on myös toimia yhdessä tärkeän asian puolesta: Tervetuloa Parhaat Palat- hyväntekeväisyyskonserttiin su 10.4.2011 klo 16 HKT:n suurella näyttämöllä! Tuotto Suomen Mielenterveysseuran Kriisipuhelimen hyväksi.

Useimmat ovat varmaan huomanneet, nyt niin usein parjatun, VR:n eräissä vaunuissa otsikon tekstin. Antaisin tämän ohjeen kaikkien teattereiden johtokuntien ja yhtä lailla henkilökuntienkin sydämenasiaksi uutta teatterinjohtajaa valittaessa.

Vaihtoehtoinen lähestymistapa on eräissä saksalaisissa teattereissa käytettävissä oleva malli, jossa teatterinjohtajan sopimuksen päättyessä päättyvät myös muun taiteellisen henkilökunnan sopimukset. Ehkä suomalaiseen nykyisyyteen tämä ei sovi, vaikka silloin ainakin voitaisiin heti lopettaa puhe hautakivisopimuksista.

Olen ollut useat kerrat ihmettelemässä, että kuka valitaan NN -teatterin uudeksi johtajaksi? Kuka löytää sen oikean henkilön? Etsitäänkö etsintäpartion avulla vai avoimella haulla? Kuka lobbaa ja ketä? Tarkoittaako näyttelijöiden lausunnonanto-oikeus synonyymiä päätöksenteko-oikeudelle?

Onko lähtevä osallisena seuraavan teatterinjohtajan valitsemisessa? Toimitaanko kuin Pohjois-Koreassa edeltäjä valitsee seuraajansa?

Ongelmia on ollut monissa tapauksissa erityisesti kunnallisissa taloissa. Se ei ole ihme, koska kunnallinen henkilöstöhallinto on kovin kaukana ajattelussaan taidelaitoksen toiminta- ja arvomaailmoista. Samoin siinä herkästi näyttävät edelleen kohoavan pintaan poliittiset intohimot menneen maailman malliin.

Suuri muutos odottaa nurkan takana. Teatterin henkilöstö vähenee samalla lailla suurella joukolla seuraavan kymmenen vuoden aikana, kuten muualtakin julkisella sektorilla.

Kolmasosa jengistä kiinteissä teattereissa on eläkeiässä ja häipyy vapaiden taiteenharjoittajien joukon puolelle. Kuinka paljon osaamista ja hiljaista tietoa heidän mukanaan häviääkään teattereista, sopii kysyä. Samalla saa kysyä, löytyykö heidän tilalleen tekijöitä ja ammattitaitoa.

 Palaan alkuun ja teatterinjohtajuuteen, josta oma ajatuskulkuni lähti liikkeelle. Tunnetaanko tehtävää kohtaan osaajien joukossa laajasti mielenkiintoa ja vastaavasti ovatko hakijat teatterin kannalta sellaisia taiteilijoita, joiden huomaan putiikki halutaan luottaa.

Itse en usko, että avoin haku johtaa parhaiden johtajien rekrytointiin. Istuvan teatterinjohtajan on vaikea osallistua julkiseen kauneuskilpailuun, koska hopeasija on itsensä jalkaan ampumista nykyisen tehtävän kannalta. Samoin minä en usko, että hakijan kannalta on houkuttelevaa, jos henkilökunta ja varsinaiset päättäjät käyvät reipasta julkista nokittelua aiheen ympärillä ja tunteisiin vetoavia argumentteja tykittäen. Kuka tukkii itsensä myrskyn silmään?

Onnea Oululle seuraajanani löytämisessä. Nuoremmille sanon, tulkaa ja ottakaa talot parempaan käyttöön, jos laitosteatteri on nyt väärillä urilla. Avatkaa ikkunat, älkää pohjaventtiileitä. Mikäli isot laivat uppoavat, uppoavat pian pienemmätkin, koska ammatilliset toimintaedellytykset katoavat Niukemman ajan koittaessa ne menevät uusjakoon eivätkä enää palaa uusiokäyttöön tälle sektorille.

 Ahti Ahonen

 teatterinjohtaja, Oulu

Kuva Tapio Vanhatalo

Farssi on teatterin kuninkuuslaji. (Provosointini on tahallinen.) Se on vaikea ja armoton. Tämän myöntää jokainen näyttelijä, joka on joskus yrittänyt sitä tosissaan. Muissa lajeissa virheitä saadaan anteeksi tai ainakin niistä voi olla eri mieltä. Jos farssi ei ole täydellinen, se ei ole mitään.

Tässä farssin tekemisen säännöt:

1. Psykologisointi pois.

2. Paniikin täytyy olla aito. Ja kasvava.

3. Ajoitus on kaikki. Jos rovasti tulee sisään samalla kuin piian pikkuhousut putoaa, sen täytyy tapahtua täsmälleen samaan aikaan eikä melkein. Jos näyttelijä A tulee sisään ovesta X samaan aikaan kuin näyttelijä B menee ulos ovesta Y, ovet X ja Y avautuvat samalla hetkellä ja sulkeutuvat samalla hetkellä. Jos ajoitus on liian aikaisin, näyttelijät näkevät toisensa ja juoni kaatuu. Jos ajoitus on myöhässä, tapahtuma ei ole hauska. Tämä vaatii aivan järjettömästi harjoitusta.

4. Ovet avautuvat sisäänpäin. Saranat ovat UPSTAGE. (Kaikki ovet täytyy maskata eli verhota ovien taustat.)

5. Poistumisrepliikki päättyy siihen, että ovi menee kiinni näyttelijän taakse. Näin ollen suurella näyttämöllä lyhyttä poistumisrepliikkiä ei voi aloittaa keskeltä näyttämöä vaan täytyy hakeutua ajoissa lähemmäksi ovea. Jokainen askel poistumisrepliikin jälkeen on pieni kuolema. (Harjoituksissa kannattaa ajoittaa nämä replat takaperin, eli aloittaa ne ovesta ja kävellä samalla näyttämölle. Paikka, mihin ehtii, on paikka mistä repliikki pitäisi aloittaa.)

6. Päähenkilöiden on oltava tarpeeksi rakastettavia tai ainakin kiinnostavia, että me välitämme heistä, mutta samalla tarpeeksi inhottavia, että nautimme niiden tuhoutumisesta. Tämä on näyttelijän vaikein tehtävä ajoituksen jälkeen.

7. Farssi täytyy tehdä tosissaan.

Siinä kaikki.

Neil Hardwick

ohjaaja